Julkiset palvelut ovat aina olleet suomalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion kivijalka. Siksi pitäisikin mieluummin puhua hyvinvointikunnista.

Ne eivät kuitenkaan ole tippuneet eteemme taivaan armosta. Julkisten palveluiden puolesta on menneinä vuosina käyty kovaa poliittista kamppailua, jonka eturintamassa vasemmistolainen työväenliike on aina ollut.

Tulevissa kuntavaaleissa ratkaistaan jälleen, mikä on näiden palveluiden kohtalo. Onko Suomen kunnissa tulevaisuudessakin toimivat lastentarhat, neuvolat, koulut, kirjastot, terveysasemat, vanhainkodit ja julkinen liikenne? Vai ajetaanko niitä alas leikkausten ja yksityistämisen kautta?

Kun suomalaisilta kysytään tutkimuksissa, mitkä ovat kunnallisvaalien isoimmat asiat, on järjestys selvä. Tärkeimpinä pidetään terveyspalveluita, vanhustenhoitoa sekä kouluja ja päiväkoteja. Vasta näiden takana tulevat kuntauudistus, sen mahdolliset mukanaan tuomat kuntaliitokset tai veroäyrin suuruus.

Tämä kertoo siitä, että suomalaisten selvä enemmistö on valmis maksamaan nykyistä enemmänkin veroja, kunhan kaikille yhteisistä palveluista pidetään kiinni. Samalla on syytä huomata, että kunnallisvero on muuttunut progressiivisemmaksi, kun perusvähennystä ja työtulovähennystä on korotettu. Suomalaisilla onkin sama tärkeysjärjestys kuin Vasemmistolla. Palvelut ovat ykkösenä myös meillä – niin vaaleissa kuin niiden jälkeen käynnistyvällä uudella valtuustokaudella.

Palveluiden järjestämiseen liittyy myös kysymys hallituksen kuntauudistuksesta. Sen taustalla on turvata mahdollisuus palveluihin myös tulevaisuudessa. Kuntien pitää olla riittävän vahvoja, jotta ne pystyvät itse järjestämään keskeiset lähipalvelut ja päätöksenteon pitää olla suoraan kuntalaisten päättämillä valtuustoilla. Siksi jatkossa tullaan näkemään kuntaliitoksia, mutta niistä päättämisen pitää olla paikallisella tasolla.

Viime kädessä päätösvallan pitää olla kuntalaisilla. Siksi Vasemmiston mielestä mahdolliset kuntaliitokset voidaan ratkaista esimerkiksi kansanäänestyksillä. Niitä pitää käyttää myös muissa suurissa asioissa. Kansanäänestysten ohella tarvitaan silti myös muita keinoja kunnallisen lähidemokratian syventämiseksi. Se tarkoittaa kansalaisaloitteita, käyttäjädemokratiaa palveluissa ja suuremmissa kaupungeissa myös kaupunginosavaltuustoja ja maantieteellisesti suurissa kunnissa aluelautakuntia, joilla on todellista päätösvaltaa ja rahaa käytössään.

Suuri kysymys kuntavaaleissa on sekin, mikä on tapa, jolla palvelut järjestetään. Taivutaanko oikeiston ja elinkeinoelämän ajamaan yksityistämislinjaan vai annetaanko hyvinvointivaltiolle uusi mahdollisuus?

Vasemmiston vastaus on selkeä. Me kannatamme julkisia palveluita, jotka ovat laadukkaita, maksuttomia, helposti saavutettavia ja kunnan omana työnä tehtyjä.

Kokemukset palveluiden kilpailuttamisesta, ulkoistamisesta, yhtiöittämisestä ja yksityistämisestä ovat usein huonoja. Yksityistämisen kannattajat puhuvat mielellään palvelutuotannon monipuolisuudesta ja valinnanvapaudesta. Todellisuudessa yksityiset palvelut usein keskittyvät suurten, monesti ylikansallisten yritysten käsiin. Kun yksityinen ketju tai pahimmillaan monopoli valtaa markkinat, seurauksena on usein valinnanvapauden kaventaminen, laadun heikkeneminen ja kalliimmat hinnat.

Myös Suomesta löytyy esimerkkejä, joissa yksityisesti omistettu yksityinen yhtiö kierrättää voittonsa veroparatiisien kautta omistajille puhtaana käteen – samalla kun verottaja jätetään nuolemaan näppejään.

Kyseessä on myös periaatteellinen ero. Kunnan tehtävä on tuottaa asukkailleen toimivat palvelut. Yksityisen yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa. Kunnan palveluista päätöksiä tekevät kuntalaisten valitsemat päättäjät. Yksityisessä yhtiössä päätösvalta on omistajilla.

Yli 30:ssa Suomen kunnassa on jouduttu ulkoistettuja palveluita ottamaan takaisin kunnan työksi. Syynä on monesti hinnan nousu ja laadun heikkeneminen. Yhtä moni kunta harkitsee ulkoistettujen palvelujen palauttamista kunnan omaksi työksi.

Julkiset palvelut tarvitsevatkin puolustajia myös tulevaisuudessa. Siksi Vasemmisto.

 

Paavo Arhinmäki

Vasemmiston puheenjohtaja

kulttuuri- ja urheiluministeri