Viime vuosina on paljon puhuttu siitä, että ns. kovat arvot ja yhteisöllisyyden puute ovat olleet ominaisia nykyiselle elämäntavalle. Seuraavassa on joitakin näkökohtia tästä.

Kyvylle ottaa muita ihmisiä huomioon edeltää pitkä ja monimuotoinen psyykkinen kehitys, kuten ihmisellä lapsuus, nuoruus ja nuorena aikuisena oleminen on. Kehityksen alkuvaiheen sielunelämälle on ominaista itsekeskeisyys, suuruusmielikuvat, ahneus, vallanhalu, konkreettisuus ym. Kehityksen kuluessa nämä ominaisuudet muuntuvat sisäisiksi valmiuksiksi, jotka tekevät mahdollisiksi rakentavan ihmisten välisen toiminnan ja monimuotoisen tunne-elämän. Jos tämä kehitys syystä tai toisesta estyy, varhaiset sielunelämän ominaisuudet seuraavat kasvavan lapsen ominaisuuksina ja näkyvät myöhemmin aikuisen ihmisen ihmissuhteissa ja ajattelu- ja suhtautumistavoissa. Tällä tavalla kokevalle on ominaista mm. lyhytjänteinen pyrkimys välittömään tyydytykseen, mikään ei tunnu miltään, tarvitaan voimakkuudeltaan yhä lisääntyviä ulkonaisia tapahtumia, että joku joltain tuntuisi tai mielen elävyyttä pyritään hakemaan erilaisilla kemiallisilla aineilla.

Voinee ajatella, että rikas ja elämyksellinen tunne-elämä ja sen myötä kyky luoda merkityksellisiä tunnesuhteita muihin ihmisiin, tekemisiin ja asioihin, on eräs tärkeimmistä elämälle sisältöä ja mielekkyyttä tuovista asioista. Samalla tämä tuo mukanaan yhteydentunteen muihin ihmisiin, yhteisöllisyyttä ja vastuuta itsensä lisäksi myös muista ihmisistä. Mikäli tämä jää kovin suuressa määrin tapahtumatta, elämälle pyritään hakemaan mielekkyyttä oman vallantunteen, suuruusmielikuvien, itselle saatavien konkreettisten ja materiaalisten hyödykkeiden pohjalta. Usein tämä sisältää eriasteista yhteydettömyyttä, muut ihmiset ovat pääasiallisesti omien tarpeiden tyydyttämisen välikappaleita.

Yllä olevaan viitaten, yhteisöllisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimiminen on eräs keskeisimmistä periaatteista ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Seppo Suikkanen